
Valokuvauksesta tuli aikoinaan kovin rakas harrastus. Vietimme kaveriporukallmukavia aikoja kamerakerholla, samalla oppien mustavalkokuvauksen saloja, kuvaamista, filmien kehitystä sekä vedostamista. Kuvaaminen oli aika iso osa elämää, mutta into hiipui kun vuosia tein töitä muiden ottamien kuvien parissa.
Ihan alkujaan työskentelin kirjapainoalalla ja jo silloin olin ankarasti kuvien kanssa tekemisissä. Alkuaikoina toimin kirjapainossa asemoijana ja reprokuvaajana. Läträsin filmien ja kehitteiden kanssa. Työ oli käsityötä. Myöhemmin sähköinen kuvankäsittely syrjäytti reprokuvauksen ja käsityönä tehdyn asemoinnin. 90-luvun alussa ajauduin mainosalalle, jolloin kuvat liittyivät työhän entistä tiiviimmin. Kuvat ja valokuvaus keskittyi työhöni ja vapaa-ajalla keskityin ihan johonkin muuhun, niin kuin käsillä tekemiseen. Raplasin vanhoja Citikoita ja fillareita.
Kun huomasin kännykän kameran kehittyneen melkein oikeaksi kameraksi, innostuin kuvaamisesta uudelleen. Kamera kulki nyt koko ajan mukana. Innostuin uudelleen tästä maailman suosituimmasta harrastuksesta. Tuli kuvattua aluksi paljon ruoan tekemistä ja ruoka-annoksia sekä pajalla tekemiäni takotuotteita. Ja reissukuvatkin olivat kaikki kännykällä otettuja. Kännykässä ominaisuudet paranivat vuosi vuodelta.
Töiden myötä oli tarve myös kuvata painokelpoisia otoksia. Piti olla "oikea" kamera. Ostin kompaktin kameran, jonka potku riitti juuri ja juuri painokelpoiseen A4 kokoiseen kuvaan. Sepän pajalla kuvaamiseen käytin kuitenkin edelleen kännykkää. Ihan käytännön syistä.
Kun mainosmateriaaleihin ja lehtijuttuihin kuvaamisesta tuli enemmän sääntö kuin poikkeus, tuli nopeasti vastaan myös kameran päivittäminen. Tarvittiin lisää pixeleitä! Niinpä haalin kokoon rahat uuden digijärkkärin rungon sekä siihen linssin, jolla oletin pärjääväni pitkälle. Kuinka väärässä olinkaan.
Seuraavaksi ostin toisen, laajakulmaisen linssin ja salaman, valoja jne. Olin liukunut varustelukierteeseen. Onneksi varustelukierre on helpottanu kun löysin omaan kuvaamiseeni sopivat objektiivit. Kalustohankinnat perustuvat nyt enemmän laadun parantamiseen, mutta aina välillä lipsahtaa.
Kuvaamisessa palasin juurille, sillä kuvaan voittopuolisesti mustavalkoisia kuvia. Kun 70-luvulla kamerakerhossa tutustuttiin valokuvaukseen, mustavalkoinen oli käytännössä ainoa vaihtoehto. Värikuvaukseen tarvittavat tarvikkeet sekä laitteet olivat kalliita ja näin ollen tavoittamattomissa. Välillä kuvaan toki väriäkin – silloin kuva sitä vaatii – mutta aina lopulta palaan takaisin mustavalkoiseen kuvaan. Mustavalkokuvaus on vain niin kivaa.
Kuvien jälkikäsittely on kiinteä osa kuvaamistani, sillä esimerkiksi työssäni ei ainuttakaan käsittelemätöntä kuvaa päädy lopputuotteeseen. Kuvan jälkikäsittelyn miellän samankaltaiseksi kuin aikoinaan filmin kehityksen ja vedostamisen paperikuvaksi. Silloinkin kikkailtiin jotta saatiin mieleinen kuva. Nykyään se tapahtuu vain hiukan helpommin, ilman kemikaaleja, sabluunoita ja pimiötä.
Suuressa maailmassa sanotaan fotowalk. Kun aikaa siunaantuu, lähden kameran kanssa lenkille – minne milloinkin. Joskus ihan kotipoluille ja välillä isolle kirkolle, välillä kävellen, välillä fillarilla. Kaupungissa kiehtoo erityisesti tapahtumat, isot ja pienet. Usein minua kiinnostaa tapahtumaa seuraavien ihmisten reaktiot. Ja taiteilijat, käsityöläiset sekä kauppiaat kiinnostaa. Pienet putiikit ja torimyyjät. Heihin tunnen lukkarinrakkautta, varmaankin oman käsityöläisyyteni kautta.
Mutta aiheet vaihtuvat, mielen ailahduksien mukaan. Välillä on kiva konttailla makrokuvia lepikossa ja seurata pienten ötököiden menoa. Tai sitten jotain ihan muuta.
Edelleen kuvaan myös kännykällä. Kuvaan paljon järkkärillä jossa usein on kiinni perinteinen käsisäätöinen linssi. Laitteeni on pitkälti hankittu käytettyinä. Laitteet ovat nykyään todella loistavia, mutta loppujen lopuksi vain työkaluja. Kuvaushetkellä kuvan onnistumiseen vaikuttaa kuvaajan korvien väli ja sydän. Laitetta tärkeämpää on kuvan aihe, rajaus ja sommittelu. Laitteistoa kaivataan kuvanottohetkellä useimmiten alle sekunnin ajan.